Asunnottomuus on yhteiskunnan toimintakyvyn mittari
Suomessa käydään parhaillaan keskustelua yhteiskunnan kriittisistä toiminnoista ja kokonaisturvallisuudesta. Turvallisuusympäristö muuttuu nopeasti, kriisit monimutkaistuvat ja yhteiskunnan keskinäiset riippuvuudet kasvavat. Samalla pohditaan, mitä yhteiskunnan toimintakyky tulevaisuudessa oikeastaan tarkoittaa.
Kriittisillä toiminnoilla viitataan usein sähköverkkoihin, tietoliikenteeseen, vesihuoltoon, logistiikkaan, terveydenhuoltoon ja digitaaliseen infrastruktuuriin. Ne ovat välttämättömiä. Keskustelussa jää kuitenkin helposti huomaamatta yksi perusasia: ilman turvallista paikkaa olla mikään näistä järjestelmistä ei lopulta kanna yksilöä.
Kriisit kuten ilmastonmuutos pakkasineen ja helleaaltoineen, sähkökatkot tai pandemiat kohtelevat ihmisiä hyvin eri tavoin. Varautumisen mallit lähtevät usein oletuksesta, että ihmisellä on koti, henkilöllisyyspaperit, pankkipalvelut, internetyhteys sekä mahdollisuus säilyttää ruokaa ja lääkkeitä. Asunnottomana olevien ihmisten kohdalla kaikki nämä edellytykset eivät välttämättä toteudu, mikä tekee heidän selviytymisestään kriiseissä huomattavasti hauraampaa.
Asunto ei ole vain katto pään päällä. Se on turvallisuuden, terveyden, osallisuuden ja arjen toimintakyvyn perusta. Siksi asunnottomuus paljastaa yhteiskunnan haavoittuvuuksia hyvin konkreettisesti.
Monet järjestelmät lakkaavat käytännössä tunnistamasta ihmistä ilman vakinaista osoitetta. Digitalisaatio ei myöskään automaattisesti lisää yhdenvertaisuutta, jos palvelut, tunnistautuminen ja kriisitieto edellyttävät laitteita, verkkoyhteyttä, pankkitunnuksia ja muita henkilöllisyyden todentamisia sekä normitettua, toimivaa arkea. Kun palveluja siirretään verkkoon ja fyysisiä palvelupisteitä keskitetään, kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat jäävät ensimmäisinä ulkopuolelle.
Tässä mielessä asunnottomana olevat ihmiset toimivat eräänlaisena yhteiskunnan ennakkovaroitusjärjestelmänä. He kohtaavat ensimmäisinä sen, missä turvaverkot eivät toimi ja missä järjestelmät eivät enää tavoita ihmistä. Yhteiskunnan kriittiset toiminnot eivät ole aidosti toimintakykyisiä, jos ne toimivat vain niille, joilla on jo valmiiksi vakaat lähtökohdat.
Kokonaisturvallisuudesta puhuttaessa pitäisi tunnistaa myös järjestöjen rooli. Matalan kynnyksen palvelut, kohtaamispaikat, yöpymispaikat, ruoka-apu, jalkautuva työ, etsivä työ, liikkuva tuki ja vertaistoiminta eivät voi olla vapaaehtoistyön tai hyväntekeväisyyden varassa. Ne ovat osa yhteiskunnan todellista resilienssiä.
Moni kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleva ihminen tavoitetaan kriisitilanteissa juuri järjestöjen kautta, ei virallisten järjestelmien. Siksi järjestöjen toimintaedellytykset Suomessa ovat myös kansallinen turvallisuuskysymys.
Yhteiskunnan toimintakykyä ei siis tulisi mitata vain järjestelmien ja infrastruktuurin toimivuudella, vaan myös sillä, pysyvätkö ihmiset mukana. Miten kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat selviytyvät kriiseissä?
Asunnottomuus ei ole turvallisuuskeskustelussa sivujuonne, vaan testi sille, kuinka pitkälle yhteiskunnan toimintakyky todellisuudessa ulottuu. Yhteiskunnan kriisinkestävyyttä ei voi rakentaa vain keskiluokan oletuksilla. Jos järjestelmät toimivat vain niille, joilla on jo valmiiksi suojaa, niiden resilienssi on todellisuudessa oletettua heikompi.
Siksi kysymys asunnottomuudesta ei koske vain sosiaalipolitiikkaa tai yksittäisiä palveluja. Se koskee sitä, kuinka toimintakykyisenä yhteiskunta itseään pitää, ja ketkä se lopulta laskee mukaan siihen toimintakykyyn. Ja lopulta myös sitä, millaisena sivistysvaltiona Suomi haluaa itseään pitää.
Erja Morottaja
Kirjoittaja on Vva ry:n viestintäpäällikkö, joka osallistui tänään Suomen yhteiskunnan kriittiset toiminnot nyt ja tulevaisuudessa -validiointiseminaariin, jonka järjestivät VTT, HUMLOG-institute, Hanken School of Economics
