Miksi asunnottomuustyö on myös turvallisuustyötä

Usein kun puhumme turvallisuudesta kaupunkitilassa, puhumme siitä miltä kaupunki näyttää, miltä se tuntuu, ja millaisia tilanteita kohtaamme arjessa. Puhumme häiriöistä, päihteistä, levottomuudesta. Se on ymmärrettävää — ihmisten huoli omasta turvallisuudestaan on todellinen.

Mutta käännetäänpä näkökulmaa hieman.

Jos halutaan ymmärtää turvallisuutta oikeasti, pitää kysyä myös toinen kysymys: kenelle tämä paikka on turvallinen, ja kenelle ei. Asunnottomuutta kokevien ihmisten näkökulmasta turvallisuus näyttää hyvin erilaiselta. Ilman asuntoa ihminen elää käytännössä kokonaan julkisessa tilassa. Kaikki tapahtuu siellä: nukkuminen, syöminen, lepo, kohtaamiset, rakastamiset, kriisit. Julkinen tila ei kuitenkaan ole suunniteltu asumiseen. Se tarkoittaa väistämättä jatkuvaa altistumista häiriöille, konfliktille ja väkivallalle.

Vailla vakinaista asuntoa ry:n kohtaamistyössä tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Asunnottomuutta kokevat ihmiset kertovat toistuvasti väkivallan kokemuksista: fyysisestä, henkisestä, seksuaalisesta. Ja usein tekijä ei ole toinen asunnottomuutta kokeva, vaan täysin tuntematon ihminen, ohikulkija tai joskus jopa järjestyksenvalvonnan edustaja.

Asunnottomuutta kokevat ihmiset nähdään usein turvattomuuden aiheuttajina. Todellisuudessa asunnottomuus itsessään on turvattomuuden aiheuttaja sille ihmiselle, joka sitä kokee. Kun tämä ymmärretään, myös keskustelu turvallisuudesta muuttuu.

Yksi esimerkki tästä on Kallion ja Sörnäisten alue. Vailla vakinaista asuntoa ry toimi alueella parikymmentä vuotta. Meillä oli matalan kynnyksen päivällä ja yöllä toimivat kohtaamispaikat Vepa ja Kalkkers, joissa ihmiset pystyivät lepäämään, syömään, saamaan apua, olemaan sisällä ja tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi. Olemaan ihmisiä muiden ihmisten kanssa.

Kun nämä palvelut jouduttiin siirtämään pois alueelta, ajateltiin ehkä, että samalla siirtyvät myös ongelmat. Näin ei käynyt. Ihmiset eivät kadonneet. He jäivät alueelle, mutta ilman paikkaa, johon mennä. Ja se näkyi suoraan lisääntyneenä levottomuutena julkisessa tilassa.

“Tämä on keskeinen asia turvallisuuden näkökulmasta: palveluiden poistaminen ei poista ilmiötä. Se vain siirtää sen näkyvämmäksi ja vaikeammin hallittavaksi. Turvallisuus ei synny siitä, että ihmiset työnnetään pois näkyvistä. Se syntyy siitä, että ihmisillä on paikka, jossa olla.”

Toinen tärkeä näkökulma liittyy siihen, ketkä nykyään ovat asunnottomuusriskissä. Leikkauspolitiikan seurauksena asunnottomuutta kokevien ihmisten määrä on kasvanut toista vuotta peräkkäin. Asunnottomuus ei ole päihde- ja mielenterveysongelma. Yhä useammin kyse on pienituloisista työssäkäyvistä, opiskelijoista, lapsiperheistä tai eläkeläisistä. Taustalla voi olla työttömyys, vuokravelka, etuuksien katkeaminen, ero, sairastuminen tai elämäntilanne, joka eskaloituu nopeasti.
Asunnottomuus on usein ennustettava tapahtumaketju, ei yksittäinen romahdus.

Ja tästä päästään turvallisuuteen myös laajemmassa mielessä.

Yksi sitkeimmistä harhaluuloista on, että palveluista ja järjestöiltä leikkaaminen säästää rahaa. Asunnottomuudessa näin ei tapahdu. Kulut eivät poistu vaan ne siirtyvät poliisille, päivystykseen, hätämajoitukseen, sosiaalipäivystykseen. Samalla lisääntyvät myös tilanteet, jotka näkyvät muille kaupunkilaisille turvattomuuden kokemuksina. Eli turvallisuus ei ole erillinen kysymys asunnottomuudesta. Ne ovat suoraan yhteydessä toisiinsa.
Asuminen on itse asiassa yksi keskeisimmistä turvallisuuden rakenteista.

Sitten on vielä yksi näkökulma, joka keskusteluissa usein unohtuu, eli julkinen tila.

Kaupungissa käydään koko ajan hiljaista neuvottelua siitä, kenellä on oikeus olla missäkin. Ketä siedetään, ketä siirretään eteenpäin, ketä pyydetään poistumaan. Asunnottomuutta kokevien ihmisten kohdalla tämä näkyy hyvinkin konkreettisesti. Heitä poistetaan tiloista, heitä kontrolloidaan, heidän oleskeluaan rajoitetaan. Joskus syynä on käytös, mutta joskus pelkkä olemus.
Tämä luo jatkuvaa epävarmuutta. Missä saa olla? Kuinka kauan? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Turvallisuus ei ole vain fyysistä koskemattomuutta. Se on myös ennakoitavuutta ja oikeutta olla olemassa ilman, että tulee jatkuvasti häädetyksi pois.

Samaan aikaan on tärkeää sanoa ääneen, että ihmisten huoli turvallisuudesta on todellinen. Levottomuus, päihteiden käyttö ja näkyvät kriisitilanteet voivat tuntua pelottavilta. Tätä ei saa vähätellä. Mutta jos halutaan ratkaisuja, pitää katsoa syihin eikä vain seurauksiin.

Jos ihminen viettää päivänsä kadulla ilman paikkaa, jossa olla, on melko odotettavaa, että se näkyy myös ympäristössä.
Jos taas ihmisellä on asunto ja pääsy tukeen ja palveluihin, suuri osa näistä tilanteista katoaa. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan käytännön havainto.
Siksi matalan kynnyksen palvelut, päiväkeskukset ja yökeskukset eivät ole vain sosiaalipalveluja. Ne ovat myös turvallisuustyötä.
Ne vähentävät painetta julkisessa tilassa, ehkäisevät kriisejä ja tarjoavat vaihtoehdon kadulla olemiselle.

Ja ehkä se kaikista tärkein asia: Turvallisuus ei synny pelosta tai erottelusta. Se syntyy siitä, että ihmiset pidetään mukana. Ei ole meitä ja heitä, on vain meitä. Kun ihmiset sysätään palveluiden ulkopuolelle, näkymättömiksi ja ilman tukea, syntyy turvattomuutta kaikille. Kun taas ihmisille tarjotaan paikka, tuki ja mahdollisuus päästä eteenpäin, se lisää turvallisuutta kaikille meille.

Kysymys ei ole vain ihmimillisyydestä, halutaanko haavoittuvaan elämäntilanteeseen joutunutta ihmistä auttaa vai ei.
Kysymys on myös siitä, halutaanko toimiva ja turvallinen kaupunki.

Erja Morottaja
Kirjoittaja on Vva ry:n viestintäpäällikkö, joka piti ylläolevan tekstin mukaisen puheen 5.5.2026 Kallion kirjastossa pidetyssä tapahtumassa Kaikkien Kallio - mitä voit tehdä turvallisuushuolille.
Vva ry:n lisäksi puheenvuoroja pitivät asiantuntijat A-klinikkasäätiöstä, Poliisilta ja Kaikkien kurvi -työryhmästä.