Asunnottomuus ei määritä ihmisarvoa – mutta stigma yrittää tehdä niin

“Ei susta tule koskaan mitään.”

Tämä oli lause, jonka kuulin useammin kuin olisin halunnut, silloin kun elämäni oli kaikkein hajanaisinta. Asunnottomuus ja päihteet valtasivat elämäni, eikä kukaan enää katsonut silmiin – ei kaupassa, ei kadulla, eikä virastoissa. Olin yhteiskunnan silmissä pohjasakkaa, näkymätön ihminen, jolla ei ollut arvoa. Se kenen päälle voi sylkeä ja painaa pohjamutiin.

Mutta minä en ollut vain ongelma. Olin ihminen siinä missä kuka tahansa. Ihminen kenellä oli arvoa.

Nykyisin teen työtä kokemusasiantuntijana ja kohtaan niitä ihmisiä, joilla on nyt se sama kipu, joka minulla joskus oli. Tiedän, miltä tuntuu nukkua rappukäytävässä tai kadulla ja tiedän myös sen, miten valtavan raskasta on kantaa muiden ennakkoluuloja harteillaan, silloin kun oma elämäkin on jo muutenkin kaaoksessa.

Stigma ei ole vain sana – se on katse, torjunta ja hiljaisuus

Stigma on näkymätön painolasti, joka seuraa mukana joka paikkaan. Se on kuin valtava näkymätön reppu selässä täynnä kiviä. Se estää hakemasta apua, vie motivaatiota ja kasvattaa sisäistä häpeää. Se kuin kuiskaa ihmiselle: "Et ole arvokas. Itse olet aiheuttanut tämän." Ja mitä enemmän tuo ajatus toistuu, sitä vaikeampi on uskoa, että voisi koskaan päästä elämässä eteenpäin.

Moni asunnoton tai päihdeongelmainen ei jää ulkopuolelle palveluista vain käytännön syistä – vaan siksi, että hän pelkää tulevansa tuomituksi. Siksi stigma ei ole pelkkä asenneongelma. Se on toipumisen este. Se eristää ihmiset avun ulottumattomiin ja ylläpitää tilannetta, jossa syrjäytyminen syvenee kuin valtameri entisestään.

Miten stigmaa voi purkaa?

Stigma ei katoa itsestään. Sen purkaminen vaatii meiltä kaikilta aktiivisia tekoja – ei vain suuria kampanjoita, vaan ennen kaikkea arjen pieniä kohtaamisia.

1. Kohtaa ihminen ihmisenä. Älä määrittele ketään sen perusteella, missä hän asuu tai mitä ongelmia hänellä on. Ihminen on aina enemmän kuin hänen tilansa.

2. Kuuntele ilman tuomitsemista. Usein ihmiset tarvitsevat vähemmän neuvoja ja enemmän aitoa läsnäoloa. Kysy, miten toinen voi – ja kuuntele, mitä hän vastaa.

3. Kyseenalaista stereotypiat. Jos huomaat ajattelevasi esimerkiksi “narkkarit ovat itse aiheuttaneet tilanteensa" – pysähdy! Mikä on saanut sinut uskomaan niin? Monien taustalla on lapsuudenaikaisia traumoja, mielenterveysongelmia tai yhteiskunnan laiminlyöntejä.

4. Puhu ja kirjoita inhimillisesti. Sanat luovat todellisuutta. Termit kuten "lössykkä", "pummi" tai "huumehörhö" normalisoivat halveksuntaa. Käytetään mieluummin sanoja, jotka kunnioittavat ihmisarvoa – esimerkiksi "ihminen, jolla on päihdeongelma" tai "ihminen ilman kotia".

5. Tue järjestöjä ja palveluita, jotka tekevät työtä ihmisarvon eteen. Osallistuminen, vapaaehtoistyö, lahjoitukset – tai vaikka vain jaettu somepostaus voi tehdä eroa.

Yksi kohtaaminen voi olla tärkeä Jokainen ihminen tarvitsee tunteen siitä, että hänet kohdataan arvostavasti ja kuullaan. Tätä minä yritän antaa jokaisessa kohtaamisessa työssäni. Katsoa silmiin, kuunnella, kysyä: "Mitä sinulle kuuluu?" – ja oikeasti jäädä kuuntelemaan vastaus.

Lokakuun 17. päivä vietettiin jälleen Asunnottomien yötä. Se muistuttaa meitä siitä, että tämä ei ole vain yhden yön asia. Tämä on ihmisoikeuskysymys. Meidän tehtävämme ei ole pelastaa ketään, mutta me voimme olla niitä ihmisiä, jotka eivät enää katso ohi. Muutos voi alkaa siitä.

Ja joskus se riittää, että joku katsoo – ja näkee.

Teksti: Silja Leinonen, Keijo-kokemusasiantuntija

Asunnottomien yön päätapahtuma Helsingin Kansalaistorilla  17.10.2025. 
Kuva vasemmalla: Silja Leinonen Vva ry:n kummin, kirjailija-toimittaja Laura Frimanin kanssa. 
Silja osallistui myös Asunnottomien yön politiikkapaneeliin ja toi keskusteluun vahvan inhimillisen äänen: ”Ei käännetä katsetta pois apua tarvitsevasta.” 
Kuva oikealla: Silja Leinonen, Carole Brady, Katri Paakkanen ja Riikka Tuomi Vva ry:ltä ja Vva ry:n ja Supernovatin yhteisestä Supernovat-toiminnasta.