Miesten asunnottomuus – kun pitää pärjätä yksin

Tänään puhun miesten asunnottomuudesta. En vain siksi, että se on tämän vuoden Asunnottomien yön teema, vaan siksi, että olen itse ollut asunnoton.

Olen ollut koditon, käyttänyt päihteitä ja jäänyt palveluiden ulkopuolelle. Asunnottomuus ei ole minulle vain yhteiskunnallinen kysymys, vaan osa omaa elämääni ja historiaani.

Asunnottomuus ei tarkoita pelkästään sitä, ettei ole kattoa pään päällä. Se tarkoittaa myös turvattomuutta, epävarmuutta ja häpeää.

Se voi olla tuttavien sohvilla kiertämistä, jatkuvaa epävarmuutta ja sitä, ettei ole omaa paikkaa, jossa voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Asunnottomuus ei aina edes näy ulospäin.

Kun tähän yhdistyvät päihteiden käyttö, taloudelliset vaikeudet tai palveluiden ulkopuolelle jääminen, elämästä voi tulla pelkkää selviytymistä.

Silloin ei mietitä tulevaisuuden haaveita, vaan sitä, mistä saa yöpaikan, ruokaa ja voimia seuraavaan päivään.

Omaan asunnottomuuteeni liittyi paljon häpeää. Koin epäonnistuneeni, mutta samalla olin omavoimainen. Ajattelin olevani erikoismies, joka pärjää yksin eikä tarvitse muiden apua.

Jälkikäteen ymmärrän, kuinka ristiriitaista se oli. Olisin tarvinnut apua, mutta ajattelin silti, että minun pitää selvitä itse.

Meille miehille opetetaan usein, että pitää olla vahva, ratkaista ongelmat itse ja pitää vaikeat asiat omana tietonaan. Mutta mitä tapahtuu, kun omat keinot loppuvat eikä avun pyytäminen tunnu mahdolliselta?

Silloin omavoimaisuudesta voi tulla vankila. Ihminen yrittää selvitä yksin silloinkin, kun tarvitsisi jonkun rinnalleen.

Minun oli vaikea luottaa myös palveluihin huonojen kokemusteni vuoksi. Jos ihminen kokee, ettei häntä kuunnella tai että hänet nähdään vain päihteiden käyttäjänä, luottamus voi kadota. Silloin avun hakeminen uudelleen tuntuu entistä vaikeammalta.

Emme voi olettaa, että jokainen osaa hakea apua oikeasta paikasta ja oikeaan aikaan. Emme myöskään voi luovuttaa ihmisen suhteen, jos hän ei heti pysty sitoutumaan palveluihin tai muuttamaan elämäntilannettaan.

Juuri vaikeimmassa tilanteessa ihminen voi tarvita eniten tukea.

Asunnottoman miehen takana on ihminen, jolla on oma historiansa, kokemuksensa ja toiveensa. Emme voi tietää, kuinka monta kertaa hän on yrittänyt muuttaa elämänsä suuntaa tai kuinka monta pettymystä hän on kokenut.

Tarvitsemme kärsivällisyyttä, jatkuvuutta ja kohtaamisia, joissa ihminen otetaan tosissaan. Luottamusta ei voi vaatia, vaan se pitää ansaita.

Minä tiedän, että elämä voi muuttua, koska oma elämäni muuttui.

Jossain vaiheessa tulin tilanteeseen, jossa löysin oman pohjani. Olin menettänyt paljon ja jouduin katsomaan elämääni rehellisesti. Minussa heräsi voimakas tahto päästä päihteistä eroon ja rakentaa elämäni uudelleen.

Oma tahto oli tärkeä, mutta en olisi pystynyt tekemään kaikkea yksin.

Päihdepoliklinikalla rakentui pitkä suhde ihmisiin, joihin pystyin luottamaan. Sain oikeanlaista apua oikeaan aikaan, ja vähitellen asiat alkoivat mennä eteenpäin.

Kaikki ei muuttunut hetkessä, eikä elämä ole sen jälkeen ollut aina helppoa. Mutta suunta muuttui. Halusin rakentaa toisenlaista elämää, enkä luovuttanut.

Siksi en halua, että asunnottomuudesta puhutaan vain yksilön valintojen kautta. Ihmisellä on vastuu omasta elämästään, mutta se ei tarkoita, että hänen pitäisi selviytyä kaikesta yksin.

Koti ei saisi olla palkinto siitä, että ihminen on saanut kaikki ongelmansa ratkaistua. Koti on perusta, jonka varaan elämää voidaan alkaa rakentaa uudelleen.

Tarvitsemme kohtuuhintaisia asuntoja, oikea-aikaisia palveluita ja riittävän pitkäkestoista tukea. Yksi tarvitsee ensisijaisesti asunnon, toinen tukea päihteisiin ja kolmas aikaa luottamuksen rakentamiseen.

Meidän pitää kohdata ihminen siellä, missä hän juuri nyt on, ei siellä, missä toivoisimme hänen jo olevan.

Nykyään työskentelen Vva ryä ja kohtaan ihmisiä, joiden elämäntilanteet voivat olla todella vaikeita. Vertaisena voin tuoda kohtaamisiin myös omaa kokemustani. En siksi, että tietäisin kaikkien vastaukset, vaan siksi, että tiedän, kuinka paljon voi merkitä se, että joku kuuntelee ilman tuomitsemista.

Vaikeassa tilanteessa oleva ihminen ei aina tarvitse lisää neuvoja. Joskus hän tarvitsee ennen kaikkea kokemuksen siitä, että hänet otetaan tosissaan ja että hänellä on lupa yrittää uudelleen.

Haluan lopuksi palata miesten asunnottomuuteen.

Meidän pitää puhua miehistä, jotka yrittävät pärjätä yksin, eivät uskalla pyytää apua tai ovat menettäneet luottamuksensa palveluihin. Myös niistä, joiden asunnottomuus ei näy kadulla, vaan jotka kiertävät tuttavien nurkissa ja yrittävät peittää tilanteensa muilta.

Asunnottomien yö ei saa olla vain yksi ilta vuodessa, jolloin muistamme asunnottomuutta kokevia ihmisiä. Sen pitää muistuttaa meitä siitä, miten kohtaamme ihmisiä vuoden jokaisena muuna päivänä.

Emme voi odottaa, että jokainen joutuu käymään pohjalla ennen kuin saa mahdollisuuden muutokseen. Emmekä saa vaatia ihmiseltä täydellisyyttä ennen kuin kohtelemme häntä arvokkaasti.

Minä en luovuttanut.

Tänään haluan käyttää omaa ääntäni niiden ihmisten puolesta, joiden ääni ei aina kuulu. Asunnottomuuden takana on ihminen, joka ansaitsee tulla kuulluksi, saada apua ja mahdollisuuden rakentaa elämänsä uudelleen.

Emme voi luvata, että jokaisen elämä muuttuu helposti. Mutta voimme kuunnella, auttaa, edistää parempia ratkaisuja ja päättää, ettemme käännä katsettamme pois.

Jokainen ihminen ansaitsee kodin. Jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi. Ja jokaisella ihmisellä pitää olla mahdollisuus uuteen alkuun.

Vaikeistakin tilanteista voi päästä eteenpäin. Aina on toivoa.

Ville Kupiainen

Ville on Vva ry:n Vertais- ja vapaaehtoistoiminnankeskus Vepan vertaiohjaaja ja koulutettu kokemusasiantuntija
Ville piti tämän puheen 17.10.2026 Asunnottomien yön päätapahtumassa Helsingin Kansalaistorilla.
Hän osallistui myös viime viikolla Brysselissä Euroopan parlamentissa pidettyyn konferenssiin, jossa puhuttiin asunnottomuudesta, heikoista asuinoloista ja asuinalueiden eriarvoistumisesta.