Myötätunnon kantama – työntekijän jaksaminen ja myötätuntouupumuksen ehkäisy asunnottomuustyössä

Työ asunnottomien parissa on paljon enemmän kuin pelkkä ammatti. Se on ihmisyyden ytimessä olemista – toisen ihmisen rinnalla kulkemista silloin, kun elämä on hauraimmillaan. Päivittäin kohdataan tarinoita, joissa näkyy kipua, menetystä ja selviytymistä. Jokaisella asiakkaalla on oma historiansa ja omat syynsä siihen, miksi koti on kadonnut. Samalla työ tuo esiin myös toivon: pienet hetket, joissa joku uskaltaa taas luottaa, hymyillä tai ottaa askeleen kohti parempaa.

Juuri nuo hetket tekevät työstä merkityksellistä. Mutta ne tekevät siitä myös raskasta. Kun sydän on auki toisten kärsimykselle, se väistämättä altistuu myös kivulle. Moni sosiaalialan ammattilainen – ja etenkin asunnottomien kanssa työskentelevä – tunnistaa tunteen, jossa omat voimavarat alkavat hiipua, vaikka halu auttaa ei katoaisikaan. Tätä ilmiötä kutsutaan myötätuntouupumukseksi.

Myötätuntouupumus ei ole merkki välinpitämättömyydestä, vaan päinvastoin: se kertoo siitä, että työntekijä välittää syvästi. Kun kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka kamppailevat riippuvuuksien, mielenterveyden haasteiden ja elämän peruspilareiden puuttumisen kanssa, oma empatia joutuu kovalle koetukselle. Toisen kärsimys voi alkaa tuntua omassa kehossa ja mielessä – ja ilman riittäviä keinoja palautua, se kuluttaa hitaasti mutta varmasti.

Myötätuntouupumus hiipii usein salaa. Se alkaa väsymyksenä, joka ei helpota levolla. Saattaa huomata, ettei jaksa kohdata ihmisiä samalla avoimuudella kuin ennen. Työhön liittyvät tunteet seuraavat kotiin, ja unettomat yöt täyttyvät mietteistä, joihin ei löydy vastauksia. Myötätunto, joka on työn voimavara, kääntyykin taakaksi.

Siksi on tärkeää oppia tunnistamaan omat rajansa, ja hyväksymään, että ne ovat olemassa. Työnohjaus, vertaistuki ja avoin keskustelu kollegoiden kanssa eivät ole ylellisyyttä, vaan osa ammatillista vastuuta. Toisten kanssa jaettu kokemus tuo helpotusta ja muistuttaa, ettei uupumisen riski tee kenestäkään heikkoa. Myös lepo, palautuminen ja työn ulkopuolinen elämä ovat tärkeitä: ne antavat tilaa hengittää ja palauttavat yhteyden itseen.

Työssä, jossa jatkuvasti kannetaan muiden tarinoita, on tärkeää muistaa oma tarinansa. Se, miksi tähän työhön aikanaan lähti, ja mitä haluaa antaa, mutta myös mitä tarvitsee säilyttääkseen oman voimansa. Myötätunto ei ole ehtymätön lähde, vaan se tarvitsee hoivaa siinä missä ihmisetkin. Kun pidämme huolta itsestämme, pidämme samalla huolta myös niistä, joita autamme.

Työntekijän hyvinvointi on osa auttamistyötä. Se ei ole erillinen asia, vaan sen perusta. Myötätunto ei saa palaa loppuun, sillä ilman sitä kohtaaminen muuttuu mekaaniseksi ja etäiseksi. Kun työntekijä voi hyvin, hän kykenee näkemään asiakkaan aidosti – ilman kiirettä, ilman tuomitsemista, ilman etäisyyttä.

Kokemusasiantuntijat usein sanovat:

“Ihmisen voi kohdata vain ihmisenä.”

Tämä pätee molempiin suuntiin. Työntekijä ei voi kantaa toista, jos hän ei kanna itseään. Siksi myötätuntouupumuksesta puhuminen on teko, joka vahvistaa ihmisyyttä sekä auttajassa että autettavassa. Se on muistutus siitä, että myös auttaja tarvitsee toivoa, lepoa ja rakkautta – jotta jaksaa pitää toivon elossa niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Teksti: Silja Leinonen, kokemusasiantuntija

Silja Asunnottomien yössä Vva ry:n Veskun, Carolen, Katrin ja Supernovat-toiminnan Riikkan kanssa.