Vepa on jännä paikka – ja liiankin tarpeellinen

Pelottava huuto ja ryske kantautuu viereisestä huoneesta. Jotkut kinaavat, sitten rääkyvät, ohjaajat mylvivät takaisin. Jonkinlainen tilanne on päällä. Vaikka olen kaukana rähäkästä, adrenaliini ryöpsähtää, sydän alkaa hakata. Myöhemmin kuulen, että metakka syntyi, kun yksi kävijöistä, jolla omista syistään oli erityisen huono päivä, herjasi Vepan ohjaajia. Muut ponkaisivat pystyyn ja jahtasivat häntä kadulle asti. Tilanne raukesi vasta, kun ohjaaja juoksi perään karjuen: "Kaikki, jotka käyttäytyvät noin, rajataan viikoksi!" Rajaaminen merkitsee, että siksi aikaa Vepaan ei ole tulemista. Raivostunut joukkio pysähtyi niille sijoilleen ja lampsi takaisin. 

Tilanne herätti monenlaisia ajatuksia minussa, mielenterveys- ja päihdetyön opiskelijassa, jolla oli etuoikeus viettää jokunen viikko harjoittelijana Vepassa, Vva ry:n päiväkeskuksessa. Ensinnäkin kävijät ovat lojaaleja.

KÄVIJÖIDEN LOJAALIUS KERTOO VEPAN MERKITYKSESTÄ

Vepa on yksi Vva ry:n tuottamista palveluista. Vva ry eli Vailla vakinaista asuntoa ry puolestaan perustettiin lähes 40 vuotta sitten. Perustajat olivat itse asunnottomia ihmisiä, jotka päättivät ryhtyä toimimaan muidenkin vailla asuntoa olevien puolesta. Ajan mittaan Vva ry on ollut edelläkävijänä monessa. Järjestö on toiminut mm. työparimallin, Asunto ensin -mallin, vertaistyön ja kokemusasiantuntijuuden pioneerina. Järjestöllä on laaja kattaus erilaisia palveluja ja toimintaa. On liikkuva tuki, on öisin autolla kiertävä etsivän työn yksikkö Yökiitäjä, on talviaikaan toimiva Yökeskus Kalkkers, on pitkäaikaisasunnottomien asumisyksikkö Sällikoti ja tilapäismajoitusyksikkö Tupa, on Asunnottomien yö jne.

Alkusyksyllä Vepa on auki aamuyhdeksästä iltaseitsemään neljänä päivänä viikossa, torstaisin on ruoan jälkeen kokoustauko ja illaksi taas avataan. Marraskuusta lähtien tiloissa toimii öisin yökahvila Kalkkers. Aamupala on heti avaamisaikaan, ruoka kahdelta iltapäivällä. Kaikki on vähän kulunutta, moni kiinteistötekninen asia rempsallaan, niin kuin purkamistaan odottavassa talossa sopii odottaa, mutta silti homma toimii. Ohjaajat ja kävijät panevat sen toimimaan. Vepan ohjaajina työskentelee neljä vertaista, jotka ovat työn sankareita.

Vepan palvelut ovat niin moninaiset, ettei kaikkia pysty edes luettelemaan. Ruoan lisäksi kävijöille tarjotaan mm. vaatteita ja kenkiä, hammasharjoja  ja -tahnaa ja muita hygieniatuotteita,  latureita, kirjoja, makuupusseja, kasseja, reppuja, kengännauhoja, vöitä, laastareita, palveluohjausta, keskusteluapua, mahdollisuus soittaa asiointipuheluita, täyttää sähköisiä kaavakkeita Vepan laitteilla ja ohjaajan avustamana ja ladata omia laitteitaan, käännösapua, vertaisapua, yhteiskunnan järjestelmien selittämistä ja koko elämän kirjon edestä erilaista neuvontaa ja henkistä tukea. Kahvikanisteri on kuumana aamusta iltaan. Suurin osa ruoasta ja tavarasta saadaan lahjoituksina. Kaikki on maksutonta. Joskus joudutaan tarjoamaan myös ei oota. 

Monet kävijöistä tulevat päivittäin. Vepassa he ovat suojassa. Entisen lounasravintolan nuhjaantunut sali pitkine pöytineen ja lepotila sohvineen ovat heidän olohuoneensa, surullinen kodin korvike mutta silti käsittämättömän arvokas. Vepassa käy paljon ihmisiä, joiden elämä on solmussa ja jotka ovat aivan sekaisin ja ajoittain varmasti epätoivoisia. Silti he käyttäytyvät enimmäkseen rauhallisesti ja kohteliaasti, sanoisin jopa, että ystävällisemmin kuin monet heistä, joilla on asiat mallillaan. Vaikka yhdellä jos toisella kävijällä on ajoittain kahnausta ohjaajien kanssa, tosipaikan tullen heitä puolustetaan joukolla, niin kuin mainittu tapaus osoitti.

KAUPUNGIN TEKEMÄ SOSIAALITYÖ KAIPAA RESURSSEJA

Kaikilla Vepan kävijöille ei ole mielenterveyden haasteita eivätkä he käytä päihteitä. Monella kuitenkin on ja moni käyttää. Vepasta käsin katsoen on päivänselvää, että kaupungin tekemässä sosiaalityössä on parantamista.

Vepassa ei kysellä kävijöiden diagnooseja eikä henkilötietoja; viranomaisasiointia lukuun ottamatta kävijät kirjataan etunimellä tai vaikka nimimerkillä.  Kävijöitä ei leimata. Ei ajatella, että syyttäköön itseään ahdingostaan, niin kuin monessa muussa ympäristössä. Psyykkisesti oireilevien ja päihdesairaiden syrjivä ja leimaava kohtelu on Suomessa tavallista.  Syyllistäjiä löytyy niin viranomaisista kuin lääkäreistä, heistä, joiden kuuluisi auttaa. Väitän, että meillä ja muuallakin mielenterveyshäiriöiden ja päihdesairauksien ymmärtäminen ja hoito ovat vielä lapsenkengissään. Altistavia tekijöitä ei tunneta, traumatietoisuus on olematonta. 

Mielenterveyshäiriöt ovat sairauksia siinä missä kehon sairaudetkin. Kukaan meistä ei ole niille immuuni. Silti alttiimpia ovat ne, jotka ovat elämässään jo kokeneet enemmän kolhuja kuin kenenkään kuuluisi joutua kestämään. Tällaisia tilastoja ei Vepasta tehdä, mutta arvaan, että lastensuojelun asiakkaina lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneet ovat kävijäkunnassa yliedustettuina. He, joita on potkittu päähän lapsesta asti, kuvaannollisesti, joskus kirjaimellisestikin, ansaitsevat kaiken avun, minkä yhteiskunta voi antaa. Tällä hetkellä tuo apu vain on kovin vähäistä. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ei toteudu. Mielenterveysongelmat pyritään ratkaisemaan lääkkeillä. Joissain mielen sairauksissa lääkkeet ovat välttämättömiä, joissain se huonoin mutta halvin ratkaisu. Monet lääkitsevät itse itseään päihteillä. Vepaan hekin ovat tervetulleita.

Vuosikymmenen vaihteessa korona piinasi ihmiskuntaa – Vepa tarjosi ruokaa, suojaa ja palveluja. Viime vuosina muuntohuume on levinnyt kaupungin päihdemaailmassa kulovalkean tavoin – Vepa on tarjonnut ruokaa, suojaa ja palveluja. Tänä vuonna ADHD- ja psykoosilääkkeiden saatavuusongelmat uhkaavat suistaa ison joukon ihmisiä painajaiseen – Vepa tarjoaa ruokaa, suojaa ja palveluja. Vepassa on sekä työntekijöillä että kävijöillä paljon tietoa ja kokemusta siitä, miten sinnitellään.

KOLMANNEN SEKTORIN RAHOITUS ON TURVATTAVA

Harjoitteluni alussa kävijä kertoi minulle, että sosiaalityöntekijä päivystää Vepassa arkisin, omassa huoneessaan. Hämmästelin tällaista järjestelyä kansalaisjärjestön pyörittämässä paikassa, eikä väite totta ollutkaan. Kaupungin asumisen tuen ja aikuissosiaalityön työntekijät kyllä jalkautuvat Vepaan aika ajoin tarjoamaan kävijöille apuaan, samoin kuin monet muut toimijat. Nuo kävijän tarkoittamat ammattiauttajat ovat Vailla vakinaista asuntoa ry:n omaa väkeä, asumisneuvoja ja vieraskielisten neuvoja. Monet tukeutuvat heihin ja luulevat heitä kaupungin sosiaalityöntekijöiksi. He ovat paikalla, he ottavat vastaan myös ilman ajanvarausta, kun pystyvät, ja heillä on aikaa silloinkin, kun ei oikeastaan olisi. He eivät auta ainoastaan helsinkiläisiä, vaan heille soitellaan eri puolilta Suomea. Kaupunkien ja hyvinvointialueiden kuormittuneet sosiaalityöntekijät ohjaavat omia asiakkaitaan heidän juttusille.

Onko se oikein? Ei, mutta monelle he ovat varmasti olleet pelastus, joka auttoi katkaisemaan kurjuuden kierteen. On oikein, että ihmisiä autetaan. Väärin on se, että sosiaalitoimella on siihen riittämättömät resurssit ja ehkäpä myös riittämätön ymmärrys ja osaaminen.  

Asunnottomien määrä ei ole vähenemässä. Hallituksen tekemien tukileikkausten myötä se on päinvastoin kääntynyt kasvuun. Samaan aikaan hallitus näyttää uskovan, että kolmannen sektorin toimintaa voitaisiin pyörittää vaikkapa vapaaehtoisvoimin. Päättäjille itselleen voisi tehdä hyvää tulla kuukaudeksi Vepaan harjoittelemaan erilaista osaamista. Jos järjestöt lakkaisivat auttamasta, olisimme lirissä, ihan kaikki. Lopuksi on otettava puheeksi vielä asia, joka Vva ry:n työssä on hyvin olennainen.

ASUNNOTTOMUUDEN MONINAISUUS

Pelottava huuto ja ryske kantautuu viereisestä huoneesta. Vieressäni istuva nainen säpsähtää ja katsoo minua ja asumisneuvojaa pelästyneen näköisenä. Hän varmasti ihmettelee, millaiseen paikkaan hänet oikein on ohjattu. Hänen elämänsä on järjestyksessä, mutta vuokra-asuntoa ei vain löydy. Liekö kyse ennakkoluuloista, jälleen kerran. Hän on asunut Suomessa kymmeniä vuosia, on kolme tutkintoa ja oma yritys. Hän ojentaa meille käyntikorttinsa. 

Hän ei ole tyypillinen asunnoton, eikä tyypillistä asunnotonta ihmistä olekaan. Asunnottomuuteen on lukemattomia syitä, ja elämä voi jakaa asunnottomuuteen johtavan iskun kenelle hyvänsä. Voi joutua työttömäksi, menettää omaisuutensa ja ajautua talousahdinkoon, voi sairastua tai vammautua, voi kohdata ennakkoluuloja, kokea avioeron, läheisen kuoleman tai muun menetyksen, joka suistaa elämän raiteiltaan, voi joutua vaihtamaan paikkakuntaa opintojen takia tai työn perässä, ja niin edelleen. Kun luisuu alamäkeen, on vaikea pitää kiinni asioista, jotka sitovat meidät tähän suomalaiseen yhteiskuntaan. Hätämajoituksessa yöpyvän puhelin saatetaan varastaa toistuvasti, ja jos uutta ei ole varaa ostaa, ei voi enää maksaa laskuja, ei kirjautua viranomaispalveluihin, ei käyttää niitä kymmeniä sovelluksia, joilla meidän odotetaan pyörittävän arkeamme, ei googlailla tietoa auttavista tahoista, ei edes soittaa kenellekään. Miten itse pärjäisit?

Kun ihmiset kysyvät, millaista siellä Vepassa on, vastaan heille, että se on jännä paikka. En pysty vastaamaan tyhjentävästi, enkä halua antaa liian yksipuolista kuvaa. Vepassa sattuu ja tapahtuu, enimmäkseen todella hyviä asioita. Se on paikka, jollaisille on liikaakin tarvetta ja joita on tuettava riittävästi, kunnes meillä ehkä joskus paremman tulevaisuuden koittaessa on keinot, resurssit ja viisaus ratkaista asunnottomuuden ja syrjäytymisen taustalla olevat ongelmat.

Teksti: Oona Blom, StadinAO:ssa opiskeleva mielenterveys- ja päihdetyön harjoittelija