Housing First Works Only as Part of a Broader Housing and Social Policy

Finland succeeded in reducing homelessness through determined, long-term efforts beginning in 2008. The progress was exceptional even by international standards: while homelessness was increasing in many countries, Finland experienced the opposite trend for many years.

Since 2023, however, this positive development has taken a worrying turn. Homelessness has started to rise again. The reasons include increasing housing and living costs, as well as changes to social security benefits and housing allowances. This serves as a reminder that no achievement is permanent. Reducing homelessness requires continuous commitment, even after positive results have been achieved.

Finland's implementation of the Housing First model has attracted interest from around the world. The first question is often: how did Finland succeed in reducing homelessness when so many other countries have struggled?

There is no simple answer, nor did Finland discover a magical solution. The strength of the Finnish approach lies in the fact that Housing First has been implemented consistently as part of a broader housing and social policy framework. Housing First is not a single service or intervention but an approach to designing the entire system.

The basic idea of Housing First is straightforward. Permanent housing is not a reward that people earn only after committing to sobriety or meeting other conditions. On the contrary, stable housing provides the foundation from which other challenges in life can begin to be addressed.

This does not mean, however, that housing alone is enough for everyone. Many people also need flexible, long-term support with mental health, addictions, physical health, financial issues, or managing everyday life. It is precisely the combination of housing and needs-based support that distinguishes Housing First from housing policy alone.

At the same time, it is important to recognize the limits of the model. Housing First does not solve every form of homelessness.

When homelessness is driven primarily by low incomes and the high cost of housing, solutions must also be found in housing policy. An adequate supply of affordable housing, together with a well-functioning system of social security and housing support, is just as important as individualized support services. And without housing, Housing First itself cannot function.

This is precisely where Finland's success has differed from that of many other countries. The achievement was not simply the result of adopting a new service model. Finland also invested in affordable housing, converted shelters for people experiencing homelessness into ordinary rental housing designed to meet their needs, and strengthened cooperation between the national government, municipalities, non-governmental organizations, housing providers, and the service system. None of these measures would have been sufficient on its own. The results emerged from the combination of all these elements.

Another key reason for Finland's success has been its long-term commitment. Reducing homelessness has remained a national objective across successive governments, regardless of whether they were led by parties on the right, the centre, or the left. The model has not been redesigned after every election cycle; instead, it has evolved gradually on the basis of practical experience.

This may be the most important lesson for the future.

We live in a time when public debate increasingly emphasizes polarization, quick fixes, highly visible initiatives, and short-term results. Yet reducing homelessness does not follow the timetable of electoral cycles. Its effects become visible only gradually—in people's lives, in the service system, and in public finances. This requires the political courage to make decisions whose true significance may not become apparent until years later.

At the same time, we must recognize that no model is ever complete. Housing First itself should continue to be critically evaluated and refined in light of practical experience. Indeed, the ability to learn and make adjustments should be regarded as one of the defining strengths of the Finnish model.

This also helps explain why Housing First has not produced the same results everywhere. Housing markets, political institutions, and social challenges differ from country to country, and no single model can simply be transplanted from one context to another. In many countries, the core principle of Housing First has been adopted, but one or more essential components of the broader system have been missing. There may be too little affordable housing, funding may be insecure, or adequate support services may be unavailable. When any of these fundamental conditions is absent, more modest outcomes are almost inevitable.

Housing First is therefore not a ready-made concept that can simply be copied from one country to another. Rather, it demonstrates that homelessness can be reduced substantially when housing policy, health and social policy reinforce one another, when different actors work towards a common goal, and when there is a sustained commitment over time.

Ultimately, this is about human dignity. When people have a permanent home and, where necessary, the support they need, they have far greater opportunities to recover, participate in society, find employment, and rebuild their lives.

At the same time, it is also about the kind of society we want to build. Safety and social cohesion are strengthened when people are included rather than excluded. There is no "us" and "them"—there is only us. When people are pushed to the margins, left without support, and made invisible, insecurity grows for everyone. When they are offered a home, the support they need, and a genuine opportunity to move forward, the benefits extend far beyond the individual. Communities become stronger, cities become safer, and society as a whole becomes more resilient.

There is also a compelling economic case. Preventing and reducing homelessness requires investment, but allowing homelessness to persist is often far more expensive. When people are left without stable housing, they are more likely to rely on emergency healthcare, crisis services, temporary accommodation, and the criminal justice system — all of which are costly and often fail to address the underlying causes of homelessness. By contrast, stable housing combined with appropriate support can reduce the need for these emergency responses while enabling more people to work, study, and contribute to society. Over time, this not only improves individual lives but also reduces public expenditure.

The question, therefore, is not only whether we are willing to help people facing the most vulnerable circumstances. It is also whether we want to build cities and societies that are safe, inclusive, financially sustainable, and work well for everyone.

Written by Erja Morottaja

The writer is Communications Manager at VVA ry. She was recently interviewed on the Irish breakfast television programme Ireland AM to discuss Finland's Housing First approach to reducing homelessness.

Finland and Ireland have populations of a similar size. The interview was conducted at a time when homelessness in Ireland had reached a record high: more than 17,500 people were experiencing homelessness, including over 5,500 children. The main drivers of the crisis are the shortage of affordable housing, high rents, and an insufficient supply of social housing.

---

Asunto ensin toimii vain osana laajempaa asunto- ja sosiaalipolitiikkaa

Suomi onnistui vähentämään asunnottomuutta määrätietoisella työllä vuodesta 2008 lähtien. Kehitys oli kansainvälisestikin poikkeuksellinen: samaan aikaan kun monissa maissa asunnottomuus kasvoi, Suomessa suunta oli pitkään päinvastainen.

Vuodesta 2023 kehitys on kuitenkin kääntynyt huolestuttavaan suuntaan. Asunnottomuus on jälleen lähtenyt kasvuun. Taustalla vaikuttavat muun muassa asumisen ja elinkustannusten nousu sekä sosiaaliturvaan ja asumistukeen tehdyt muutokset. Tämä muistuttaa siitä, ettei mikään saavutettu kehitys ole pysyvää. Asunnottomuuden vähentäminen vaatii jatkuvaa työtä myös silloin, kun tulokset ovat jo nähtävissä.

Suomen Asunto ensin -mallin toteuttamisesta ollaan kiinnostuneita ympäri maailmaa. Usein ensimmäinen kysymys kuuluu: miten Suomi onnistui tavoitteessa vähentää asunnottomuutta, ja miksi monet muut maat eivät onnistu?

Yksinkertaista vastausta ei ole, mutta ei Suomessa keksitty myöskään mitään taikaratkaisua. Sen vahvuus on ollut siinä, että toimintamalli on toteutettu johdonmukaisesti osana laajempaa asunto- ja sosiaalipolitiikkaa. Asunto ensin ei ole yksittäinen palvelu tai ratkaisumalli vaan tapa rakentaa koko järjestelmää.

Asunto ensin -mallin perusajatus on yksinkertainen. Pysyvä asumisratkaisu ei ole palkinto, joka ansaitaan vasta sitten, kun asunnottomana ollut ihminen on sitoutunut vaikkapa päihteettömyyteen. Päinvastoin: vakaa asuminen luo perustan, jonka varaan muita elämän haasteita voidaan ryhtyä ratkaisemaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pelkkä asunto riittäisi kaikille. Moni tarvitsee rinnalle joustavaa ja pitkäjänteistä tukea mielenterveyteen, päihteisiin, terveyteen, talouteen tai arjen hallintaan liittyvissä kysymyksissä. Juuri asumisen ja tarpeenmukaisen tuen yhdistäminen erottaa Asunto ensin -mallin pelkästä asuntopolitiikasta.

Samalla on tärkeää tunnistaa myös toimintamallin rajat. Asunto ensin ei ratkaise kaikkea asunnottomuutta.

Kun asunnottomuuden taustalla ovat ennen kaikkea pienituloisuus ja asumisen korkea hinta, ratkaisuja on etsittävä myös asuntopolitiikasta. Riittävä kohtuuhintainen asuntotuotanto sekä toimiva sosiaaliturva ja asumisen tukijärjestelmä ovat silloin aivan yhtä tärkeitä kuin yksilölliset tukipalvelut. Eikä ilman asuntoja Asunto ensin -mallikaan voi toimia.

Juuri tässä Suomen onnistuminen on poikennut monista muista maista. Kyse ei siis ole ollut vain siitä, että käyttöön otettiin uusi toimintamalli. Samalla rakennettiin kohtuuhintaisia asuntoja, muutettiin asunnottomuutta kokeville ihmisille tarkoitettuja asuntoloita heidän tarpeitaan vastaaviksi tavallisiksi vuokra-asunnoiksi, ja vahvistettiin yhteistyötä valtion, kuntien, järjestöjen, asuntojen omistajien ja palvelujärjestelmän välillä. Yksikään näistä toimista ei olisi yksin riittänyt. Tulokset siis syntyivät kokonaisuudesta.

Toinen keskeinen syy Suomen onnistumiseen on ollut pitkäjänteisyys. Asunnottomuuden vähentäminen on säilynyt kansallisena tavoitteena yli hallituskausie oli hallitusvastuussa olleet sitten oikeisto, keskusta tai vasemmisto. Toimintamallia ei ole rakennettu uudelleen jokaisen vaalikauden jälkeen, vaan sitä on kehitetty käytännön kokemusten pohjalta.

Tämä on ehkä tärkein opetus myös tulevaisuutta ajatellen.

Elämme aikaa, jolloin yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuvat vastakkainasettelut, nopeat ratkaisut, näkyvät avaukset ja lyhyen aikavälin tulokset. Asunnottomuuden vähentäminen ei kuitenkaan noudata vaalikausien aikataulua. Vaikutukset näkyvät vähitellen ihmisten elämässä, palvelujärjestelmässä ja julkisessa taloudessa. Siksi tarvitaan poliittista rohkeutta tehdä päätöksiä, joiden todellinen merkitys näkyy vasta vuosien kuluttua.

On myös muistettava, ettei mikään toimintamalli ole koskaan valmis. Myös Asunto ensin -mallia on arvioitava kriittisesti ja kehitettävä käytännön kokemusten pohjalta. Kyky vastata siihen, että asunnottomuus ilmiönä muuttuu ja ihmisten tarpeet sen mukana pitäisi olla yksi vahvuuksistamme.

Tämä selittää myös sen, miksi Asunto ensin ei ole tuottanut samanlaisia tuloksia kaikkialla. Asuntomarkkinat, poliittiset rakenteet ja yhteiskunnalliset haasteet vaihtelevat maittain, eikä yhtä toimintamallia voida sellaisenaan siirtää maasta toiseen. Monissa maissa on omaksuttu Asunto ensin -mallin perusajatus, mutta jokin kokonaisuuden kannalta olennainen osa on jäänyt puuttumaan. Kohtuuhintaisia asuntoja ei ole riittävästi, rahoitus on epävarmaa tai asumisen tueksi ei ole tarjolla toimivia palveluja. Kun jokin näistä perusedellytyksistä puuttuu, myös tulokset jäävät väistämättä vaatimattomammiksi.

Asunto ensin ei siis ole valmis konsepti, joka voidaan kopioida maasta toiseen, mutta se on osoitus siitä, että asunnottomuutta voidaan vähentää merkittävästi, kun asunto- sekä sosiaali- ja terveyspolitiikka tukevat toisiaan, eri toimijat työskentelevät yhteisen tavoitteen eteen ja työhön sitoudutaan pitkäjänteisesti.

Lopulta kyse on ihmisarvosta. Kun ihmisellä on pysyvä koti ja tarvittaessa riittävä tuki, hänen mahdollisuutensa toipua, osallistua yhteiskuntaan, löytää työtä ja rakentaa elämäänsä uudelleen ovat huomattavasti paremmat.

Samalla kyse on myös siitä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa. Turvallisuus ja yhteiskuntarauha syntyvät siitä, että ihmiset pidetään mukana eikä työnnetä yhteiskunnan ulkopuolelle. Ei ole meitä ja heitä – on vain meitä. Kun ihmiset jäävät ilman asuntoa, tukea ja mahdollisuutta päästä eteenpäin, turvattomuus lisääntyy koko yhteiskunnassa. Kun taas ihmisille tarjotaan koti, heidän tarpeitaan vastaavaa tukea ja aito mahdollisuus rakentaa elämäänsä uudelleen, hyödyt ulottuvat paljon yksilöä laajemmalle. Yhteisöt vahvistuvat, kaupungit ovat turvallisempia ja koko yhteiskunta toimii paremmin.

Tällä kaikella on myös vahva taloudellinen perustelu. Asunnottomuuden ehkäiseminen ja vähentäminen vaatii investointeja, mutta asunnottomuuden jatkuminen tulee yhteiskunnalle usein vielä kalliimmaksi. Ilman pysyvää asuntoa ihmiset joutuvat muita useammin turvautumaan päivystyksiin, kriisipalveluihin, tilapäismajoitukseen ja rikosseuraamusjärjestelmään eli palveluihin, jotka ovat kalliita mutta eivät ratkaise asunnottomuuden perimmäisiä syitä. Sen sijaan pysyvä asumisratkaisu yhdistettynä tarpeenmukaiseen tukeen vähentää näiden palvelujen tarvetta. Pitkällä aikavälillä ihmisten elämänlaatu paranee ja samalla vähentyvät julkiset menot.

Parhaimmillaan Asunto ensin -mallissa kysymys ei siis ole vain siitä, haluammeko auttaa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä vaan siitä, haluammeko rakentaa turvallisen, oikeudenmukaisen ja taloudellisesti kestävän yhteiskunnan, joka toimii paremmin meille kaikille.

Teksti: Erja Morottaja
Kirjoittaja on VVA ry:n viestintäpäällikkö. Häntä haastateltiin Irlannin aamutelevisio-ohjelmassa Ireland AM Suomen Asunto ensin -mallista ja sen tuloksista asunnottomuuden vähentämisessä.

Suomi ja Irlanti ovat väestöltään samaa kokoluokkaa. Haastattelu tehtiin tilanteessa, jossa Irlannin asunnottomuus on ennätyksellisen korkealla: yli 17 500 asunnotonta, joista yli 5 500 on lapsia. Taustalla ovat erityisesti kohtuuhintaisten asuntojen puute, korkeat vuokrat ja riittämätön sosiaalinen asuntotuotanto.

Established in 2007, Sällikoti was Finland's first Housing First pilot project. It is still operated by VVA ry and provides permanent housing for 28 people with a history of long-term homelessness.

Sällikoti oli Suomen ensimmäinen Asunto ensin -mallin pilotoinut asumispalveluyksikkö vuonna 2007. Se toimii edelleen VVA ry:n ylläpitämänä ja tarjoaa pysyvän asumisratkaisun 28 pitkäaikaisasunnottomuutta kokeneelle ihmiselle.