Blogi: Sillanrakentaja kahden maailman välillä

Olen nähnyt molemmat puolet – elämän, jossa koti on vain haave ja huominen epävarma, ja elämän, jossa maksan laskuni ajallaan ja mietin, mitä tekisin viikonloppuna. Työskentelen nyt asunnottomuustyössä, ja kohtaan päivittäin ihmisiä, joiden elämä muistuttaa siitä, mistä itse olen tullut. Minulla on koulutus kokemusasiantuntijana, mutta suurin oppini on silti oma polkuni.

Oma muutosmatkani ei alkanut suurista päätöksistä tai ihmeistä. Se alkoi yhdestä kohtaamisesta. Lääkäristä, joka katsoi minua silmiin ja näki ihmisen – ei addiktia, ei tapausta, vaan ihmisen. Se katse jäi minuun. Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun tunsin, että en ollut pelkkä ongelma. Että minussa oli vielä jotakin arvokasta jäljellä.

Olen usein miettinyt, mitä "auttaminen" tarkoittaa. Onko se neuvojen antamista? Tiedon jakamista? Vastausten tietämistä?

Usein se on kuuntelemista – silloinkin, kun sanat ovat epäselviä tai eivät tule heti ulos. Joskus se on hiljaisuutta. Läsnäoloa, joka sanoo: et ole näkymätön.

Kun minä olin vielä kadulla, en tarvinnut ihmistä, joka tiesi kaiken. Tarvitsin ihmisen, joka ei kääntänyt katsettaan pois.

Nyt kun olen toisella puolella – tai ehkä ennemminkin keskellä – yritän olla se ihminen. Ei ylhäältä alas, vaan rinnalla. Ei valmiita vastauksia, vaan yhteistä etsimistä.

Työssäni en ole vain kokemusasiantuntija, vaan myös peili. Toisinaan asiakkaat näkevät minussa toivon: jos hän on päässyt eteenpäin, ehkä minäkin voin. Toisinaan taas tunnen, miten vaikea uskoa siihen voi olla. Ja silloin yritän kantaa uskoa sen hetken myös heidän puolestaan.

Sillan rakentaminen ei ole helppoa. Molemmissa päissä on epäilyksiä. Jotkut ammattilaiset kysyvät, olenko “liian lähellä asiakkaita”. Jotkut asiakkaat kysyvät, olenko "liian osa järjestelmää". Totuus on, että olen vähän molempia – ja juuri siksi siinä välissä oleminen on tärkeää.

Sillan tehtävä ei ole valita puolta, vaan yhdistää. Että ihmisellä olisi polku, jota pitkin kulkea. Ei oikotie, mutta mahdollisuus.

Toivoisin, että yhteiskunta näkisi enemmän. Että ei katsottaisi ohi, kun joku on heikoimmillaan, vaan ojennettaisiin lämmin käsi. Ei säälistä, vaan ihmisyydestä. Usein se pieni hetki – katse, sana, kohtaaminen – voi muuttaa enemmän kuin arvaammekaan.

Minulle tärkeintä on muistaa, että jokainen ihminen on enemmän kuin hetkensä. Kukaan ei ole vain "asunnottomuus", "päihdetausta", "ongelma". Jokainen on tarina, joka on vielä kesken. Ja jokainen tarina ansaitsee luvun, jossa toivo saa tilaa.

Teksti: Silja/Kokemusasiantuntija